​¨

Minähän en sivistymättömänä nuorena heti ymmärtänyt, että Tinka oli nimetty Olavi Virran kappaleen mukaan. Hekottelin varsin lällyn kuuloista nimeä lukiessani tamman myynti-ilmoitusta, samalla kun katoin kahvipöytää mummolleni. Minua rutkasti tomerampana emäntänä tunnettu isoäitini komensi minua närkästyneenä soittamaan tämän kappaleen, joka minunkin pitäisi tietää. Siinä minä sitten kuuntelin, tietysti tutuksi sävelmäksi osoittautunutta, Metsäkukkia ja katsoin myynti-ilmoituksen videopätkää voikosta tammasta. Mummoni kuunteli kappaletta silmät kiinni ja kappaleen päätyttyä totesi, että jos hevonen on yhtä hyvä kuin Olavi Virran Metsäkukkia olisi minulla käsissäni kimpale kultaa. Hymyilin ja katsoin kultaisen hevosen pehmeää ravia tietokoneeni näytöllä. Mitäpä jos lähdettäisiin yhdessä katsomaan mitä tämä Metsäkukkia on hevosiaan totesin mummolleni ja olin jo melkein videoiden perusteella päättänyt tuoda tamman kotiin. Siitä lähtien Metsäkukkia soi tietysti aina päässäni hypätessäni Tinkan selkään. Niin nolon lällyä.

​

Tinka osoittautui oikeasti, uskokaa tai älkää, varsinaiseksi kultakimpaleeksi ja tamma sai mummonikin viihtymään yhtäkkiä tallin nurkissa vaikka muuten niin peloton nainen oli vannonut, että hevosten kanssa hän ei auta. Oli kuulemma pelännyt kavioeläimiä lapsuudenkodissa seisoneesta äkäisestä Helmi -tammasta lähtien.  Tinkasta tuli kuitenkin ensimmäinen poikkeus sääntöön. Nelivuotiaana pihaamme kärrätty tamma oli niin vimpan päälle hyvin käsitelty, että jokainen oma rymyeetu alkoi vähän hävettää. Tamma toimi aivan ajatuksesta jokaikisessä tilanteessa. Sen saattoi jättää käytävälle naru kaulalla seisomaan eikä se hievahtanutkaan vaan odotti sinua korvat hörössä. Askeltakaan se ei ottanut ilman eri pyyntöä ja kun siltä pyysi, ei tarvinnut pyytää kuin kerran. Olenko nyt käyttänyt jo tarpeeksi ylisanoja? Jos nyt vielä kerran: Tinka on ihan kultaa!

​